Väkivaltaa tutkivat ovat toistuvasti vuosien aikana todenneet, että rankaisuilla ei voi vaikuttaa väkivaltakäyttäytymiseen ja väkivallan määrään. Vuosia on kirjoiteltu myös väkivallan loppumisesta ja nollatoleranssista. Halusin selvittää, mitä tällä vuosisadalla on tapahtunut väkivallan ja tuomioiden määrissä ja miten valtio yleisesti on tilanteeseen reagoinut. Sadat tuhannet ihmiset ovat saaneet apua, mutta onko tilanne väkivallan osalta parantunut? Tässä tekstissä tarkastelen väkivallan käsittelyyn liittyviä teemoja laajemmin, vaikka päähuomio on naisiin kohdistuvassa väkivallassa, mikä on noussut keskeiseksi huoleksi viranomaisena ja hanketyöntekijänä vuodesta 2006. Kiivain keskustelu ja kirjoittelu mediassa liittyy lähisuhdeväkivaltaan ilmiönä ja tämän kautta kiinnittyy yhteiskunnassamme myös laajemmin väkivallan kasvuun liittyvään kehitykseen ja keskusteluun, mm. tasa-arvosta.
Määräaikaiseen yhdistelmärangaistukseen, ehdottomaan vankeuteen, valvontarangaistukseen tai yhdyskuntapalveluun tuomittuja on viimeisten kymmenen vuoden aikana keskimäärin 7000 vuosittain. Keskihajonta on muutama sata ja suunta ei ole ollut nouseva tai laskeva. Selvitin runsas vuosi sitten naisiin kohdistuvan väkivallan määrää vuodesta 1997 vuoteen 2023, sekä viranomaisten tietoon tulleen tiedon, että kaikkien nais- ja uhritutkimusten kautta. Hajontaa esiintyy jonkin verran joidenkin lainmuutosten yhteydessä, mutta muuten on naisiin kohdistuvan väkivallan esiintyvyys varsin samalla tasolla vuodesta toiseen. Tutkimuksiin vastanneista 5-7 prosenttia ilmoittaa kokeneensa väkivaltaa vuoden sisällä, keskimäärin 30 prosenttia vastaajista on kokenut väkivaltaa elämänsä aikana ja jokaisen selvityksen yhteydessä toistetaan, että vain 10 prosenttia väkivallasta tulee esille. Mediassa ilmoitetut naisiin kohdistuvan väkivallan määrät vaihtelevat kuitenkin suuresti. Usein käytettävä ilmaus on, että joka kolmas nainen kokee tai on kokenut väkivaltaa elämänsä aikana. Laajemmin kaikkeen väkivaltaan liittyen tutkimusluvut viittaavat siihen, että yli 1,1 miljoonaan henkilöön kohdistuu väkivaltaa vuosittain sukupuolesta
riippumatta.
Yleisesti tiedostetaan ja on esitetty huolta sitä, että oikeusprosessin, yleis- ja erityistukipalveluiden ja sovittelun tuloksellisuudesta ei oikein tiedetä kovinkaan paljon. Ei tiedetä, onko väkivalta vähentynyt tai loppunut ja miten ihmiset ovat pystyneet irtautumaan kokemuksestaan. Tilastotietoja lähisuhdeväkivaltaan liittyen tarkasteltaessa syntyy käsitys, että noin yksi henkilö sadasta saa pysyvän avun, kun on kyse läheissuhteisesta väkivallasta perheissä, suvussa tai parisuhteissa. Pysyvyydellä tarkoitan irtautumisesta väkivallasta ja sen kokemisesta samassa suhteessa. Useiden tutkimusten tuloksissa toistuu kuitenkin näkemys, että oikeusprosessit voivat tuottaa osapuolille kuormittavia ja jopa traumatisoivia kokemuksia.
Viime syksynä eduskunta hyväksyi hallitusohjelman mukaisesti lainmuutoksen, joka kieltää lähes kaiken lähisuhdeväkivaltaan liittyvän sovittelun sovittelutoimistoissa. Rikoksen uhri ja tekijä saavat edelleen toki sovitella ja laatia sopimuksia missä vain ja kenen tahansa avustamana. Lakivaliokunnan mietintöön tuli lausuma, että lainmuutoksen vaikutuksia tulee seurata. Seurannan toteutumista kuitenkin heikentää se, että lakisääteistä lähisuhdeväkivallan sovittelupalvelua ei enää pääsääntöisesti ole eikä myöskään palvelunohjausta tukipalveluihin voida tätä kautta toteuttaa. Toivon, että tutkitaan perusteellisesti, kuinka lähisuhdeväkivaltatapausten käsittely rikosprosesseissa toimii väkivaltaa vähentävänä ja väkivaltakäyttäytymistä katkaisevana. Mitä tuloksia rikosprosessit tuottavat ja miten lähisuhdeväkivallan uhrit ovat rikosprosessit kokeneet ja miten he ovat asiansa käsittelystä rikosprosesseissa hyötyneet.
Tietoisuuden lisääntyminen, mediahuomio ja lainmuutokset vaikuttavat siihen kuinka näkyväksi väkivalta tulee ja kuinka paljon rikosilmoituksia tehdään. Rankaisujen koventaminen nähdään toimivan yleisestävänä, mutta samalla johtaa piilorikollisuuden lisääntymiseen. Yhä useampi jättää ilmoittamatta ja toisaalta yleisessä keskustelussa nousee esiin näkemys, että mm. seksuaalirikosten osalta esiintyy enemmän myös kosto- tai haittaperusteista ilmoittelua poliisille. Tästä tosin en ole löytänyt akateemista tutkittua tietoa.
Viimeisimpien vuosien aikana on yhä vahvemmin korostettu tekojen rangaistavuutta, kovennettu rangaistuksia ja säädetty uusia lakeja. On täysin selvää, että yhteiskunta tarvitsee lakeja, jotka määrittelevät mikä toiminta on moitittavaa ja kielteisestä, väkivaltaisesta käyttäytymisestä tulee olla jokin seuraamus. Kyse onkin siitä mikä on tasapaino, mitkä seuraamukset ja menettelyt ovat tehokkaita missäkin tilanteessa, jotta väkivalta päättyy ja uhrin oikeudet toteutuvat.
Yli 90% kaikista valtionhallinnon ohjelmista ja hankkeista liittyen väkivaltaan käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Yleiseen väkivaltaan ja nuorisorikollisuuteen liittyviä ohjelmia on varsin vähän. Yleissopimuksen (Istanbulin sopimus, 2011) tavoitteena on naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen ja poistaminen, väkivallan uhrien suojeleminen sekä väkivallan tekijöiden saattaminen edesvastuuseen. Sama sanoma jonkin verran eri tavalla ilmaistuna esiintyy kaikissa ohjelmissa ja hankkeissa.
Sisäministeriö julkaisi vuonna 2008 Sisäisen turvallisuuden ohjelman. Tämän ohjelman tarkoituksena oli välittää tietoa turvallisuuden toimijoille laajan sisäisen turvallisuuden ohjelman toimenpiteiden etenemisestä. Vuonna 2010 hyväksytty Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma sisälsi 66 toimenpidettä, jotka ulottuivat väkivallan ehkäisystä uhrien tukemiseen ja rikoksentekijöiden saattamiseen vastuuseen. Vuonna 2017 valtioneuvosto hyväksyi Sisäisen turvallisuuden strategian, joka toimii tiekarttana hallitusohjelman vision mukaisesti, tavoitteenaan tehdä Suomesta maailman turvallisin maa. Naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelma 2020–2023 pyrki ennaltaehkäisemään väkivaltaa sekä parantamaan väkivallan ehkäisyn rakenteita ja koordinaatiota. Yhteistä näille hankkeille ja tasa-arvo-ohjelmille sekä muille väkivaltaa vastustaville hankkeille on riittämätön resurssointi, lyhytaikaisuus, kokemusten hyödyntämisen heikkous ja osittain puutteet toteuttamisessa ja yhteistoiminnassa. Yhtälailla näistä hankkeista eikä hallitusten asettamista ohjelmista ole tehty kattavaa akateemista vaikuttavuus- tai seurantatutkimusta.
Viime vuosina on huomion fokus ja resurssien suuntaaminen siirtynyt kansainväliseen turvallisuusuhkaan, varautumiseen, varustautumiseen ja kriisinkestävyyteen. Sisäinen turvallisuus ihmisten välillä on jäänyt vähemmälle huomiolla, kun samalla levottomuus on lisääntynyt. Samaan aikaan myös järjestötyön rahoitusta on leikattu. Väkivallan juurisyihin, mm. syrjäytymiseen on kautta aikain kiinnitetty vähemmän huomiota väkivallan vastaisissa
hankkeissa. Koen, että järjestöt, Rikosseuraamuslaitos, poliisi ja oikeuslaitos tekevät arvokasta ammattimaista työtä. On hyvä hetki suunnata yhä vahvempi koko yhteiskuntaa koskeva huomio vaikuttaville ja pitkäkestoisille menettelyille, joista yksi on sovittelu. Näitä teemoja käsitellään mm. Sovittelijapäivillä, Tampereen Yliopistolla 20-21.5. (https://www.sovittelijapaivat.fi/), jonne kokoontuu väkivaltatyön viranomaisia ja eri alojen ammattilaisia mm. perhe- ja nuorisotyön kentältä.
Jens Gellin, sovittelija ja hankekoordinaattori